Loikaw oli Myanmarin moottoripyörämatkamme viimeinen pidempi pysähdys. Nyt oli aika aloittaa matka kohti Yangonia. Emme kuitenkaan pystyisi ajamaan koko rupeamaa yhdessä päivässä, joten yöpyisimme Loikaw’sta reilun 200 kilometrin päässä sijaitsevassa Taungoossa.
Kartasta katsottuna tuleva matka näytti aivan järjettömän mutkittelevalta. Sitä se kyllä olikin, ja tämä oli ehdottomasti Myanmarin ajopäivistämme haastavin. Toisaalta myös maisemat matkan varrella olivat uskomattoman upeita ja samalla ajelimme läpi idyllisten vuoristokylien.
Jännitystä ennen matkaa
Joutuisimme ajamaan Loikaw’sta Taungoohon vanhaa, mutkittelevaa tietä yli vuoriston, sillä tällä osuudella moottoripyörillä ei ole asiaa moottoritielle. Kartasta katsottuna tien mutkat näyttivät loputtomilta ja epätodellisen jyrkiltä. Matkaa edeltävänä iltana Loikaw’ssa selostimme majatalomme isännälle seuraavan päivän reittiä. Kun kerroimme ajavamme Taungoohon, alkoi mies huitomaan käsillään epäuskoinen ilme kasvoillaan ”Taungoo no, no, no!” Kun kysyimme miksi, hän selitti käsimerkein jotain mutkittelevasta tiestä ja totesi: ”adventure”. No, mehän ollaan aina valmiita seikkailuun, mutta pakko myöntää, että seuraavan yön nukuin hieman hermostuneesti.
Reitti kokonaisuudessaan ja osa mutkista lähemmin tarkasteltuna
Kohti vuoria ja niiden yli
Google Mapsin mukaan reilun 200 kilometrin matkaan Loikaw’sta Taungoohon menisi alle kuusi tuntia, mutta osasimme olettaa matkan kestävän kauemmin. Lähdimme siis niin hyvissä ajoin liikenteeseen, että pimeän tuloon olisi ruhtinaalliset 9 tuntia aikaa. Sen luulisi riittävän?
Loikaw’sta lähtiessämme ajelimme ensimmäisen tunnin samaa reittiä, jota olimme edellispäivänä ajaneet pitkäkaulaisten naisten asuttamiin Panpet-kyliin. Päivä alkoi siis tietyömailla.
Hiljalleen aloimme nousta kohti edessä häämöttävää vuoristoa. Alkumatkan mutkat eivät olleet niitä kaikista jyrkimpiä ja tiekin oli hyvässä kunnossa, joten sain lähinnä istua Enfieldin takapenkillä ja ihailla uskomattomia maisemia.
Parin tunnin päästä saavuimme Omega-ravintolaan, joka oli kiva pysähdyspaikka matkan varrella. Ravintolan mukava omistaja tsemppaili meitä, että matka tulisi olemaan vielä pitkä, mutta hitaasti ajellen hyvä tulee. Varoitteli hän meitä myös tulevista tietyömaista.
Ravintolan omistaja neuvomassa meille parasta reittiä
Poliisin kuulustelussa
Matkan varrella ylitimme rajan Kayahista Bago-osavaltioon ja rajalla oli poliisin tarkastuspiste. Olemme nähneet muutamia samanlaisia tarkastuspisteitä jo edellispäivinä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun meidät pysäytettiin.
Yllättävän tiukan oloiset poliisit pyysivät nähdä passimme sekä pyörän rekisteriotteen, joka meille oli annettu vuokraamolta mukaan. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, joten emme ymmärtäneet poliisien kysymyksiä, mutta yritimme selittää reittiämme ja kertoa, mistä olemme kotoisin.
Otettuaan tietomme ylös ja tutkittuaan Enfieldiämme tovin, kutsuivat miehet vielä kolmannen poliisin paikalle. Häntä odotellessamme toinen poliisisedistä yritti keventää tunnelmaa pelleilemällä Serin aurinkolasit päässä. Valokuvaan hän ei kuitenkaan suostunut.
Paikalle ilmaantunut kolmas poliisi halusi nähdä uudelleen passit ja rekisteriotteet ja pyysi sitten kansainvälistä ajokorttia. Serin kansainvälinen kortti on pelkästään autolle, joten hän päätti sen sijaan ojentaa itävaltalaisen ajokorttinsa. Miehen tutkaillessa ajokorttia me mietimme hiljaa mielessämme, että tyssääköhän tämä roadtrip nyt tähän. Hetken päästä poliisi kuitenkin vilautti pienen hymyn ja viittoi meitä jatkamaan matkaa.
Loputon alamäki ja sen loputtomat mutkat
Ylitettyämme vuoren eteen tuli toinen. Ja sitten toinen. Ja taas toinen. Vaikka nautimmekin maisemista ja pikku kylien läpi ajelusta suunnattomasti, jossain vaiheessa aloimme miettiä, eivätkö nämä mutkat lopu koskaan. Ja eivät ne loppuneet – siltä se ainakin tuntui.
Yhtä uskomattomalta tuntui alamäen määrä. Aivan kuin muutamia satunnaisia ylämäkiä lukuunottamatta koko matka olisi ollut pelkkää alamäkeä. Matka alkoi tuntua rankalta meistäkin, mutta kaikkein rankin se taisi olla armaalle Enfieldillemme. Olihan meitä matkustajia tavaroinemme kyydissä kaksi. Runsaasta moottorijarrutuksen käytöstä huolimatta jouduimme tämän tästä pysähtyä jäähdyttelemään jarruja. Koko päivän ajelimmekin samaa matkaa hauskan kolmipäällä skootterilla matkaa tekevän porukan kanssa. Vuorotellen löysimme nimittäin toisemme joltain suoralta pitämässä jäähdyttelytaukoa.
Meidän vuoro jäähdytellä jarruja
Onneksi tien kunto vuoristossa oli suurimmaksi osaksi ihan ok. Melkeinpä koko matkan tie oli päällystetty, vaikka paikoitellen asvaltti olikin halkeillut. Tietyömaitakaan ei tällä osuudella ollut kuin pari. Useiden matkan varrella olleiden puolilahojen puusiltojen ylittäminen tosin oli välillä hieman haastavaa.
Toki matkalle mahtui myös jonkun verran hiekkatietä
Loppumatkan uudet haasteet
Taukoineen kaikkineen ja hitaasti mutkitellen selvisimme ulos vuorilta laakeammalle tielle noin seitsemässä tunnissa. Olimme ajatelleet, että loppumatka menisi kivuttomammin ja nopeasti, mutta ei se mennyt. Nytpä alkoivat nimittäin ne tietyömaat. Töyssyjen, pöllyävän hiekan ja kivimurskan läpi ajellessa, työmaakulkuneuvojen ja vastaantulijoiden välissä pujotelessa usko alkoi pikkuhiljaa loppua. Tuli pimeä ja pöllyävän hiekan takia näkyvyys oli huono. Lisäksi Serin naamaan lenteli ötököitä koko ajan, eikä aurinkolaseja tietenkään voinut pitää päässä pimeällä.
Uskomatonta mutta totta, kymmenen tunnin päästä siitä kun olimme lähteneet matkaan Loikaw’sta, pääsimme kuin pääsimmekin lopulta perille Taungoohon. Kaupungissa ehdimme lähinnä nukkumaan, sillä seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Yangoniin.
—————————————————–
